Kenelle kouluakäymättömyys kuuluu?

Kartoitustutkimusten mukaan Suomessa on ainakin 4000 yläkoululaista, joille kouluun tuleminen on haasteellista. Valtava joukko ja suunnattoman suuri murhe nuorelle ja perheelle. Voisi siis ajatella, että ainakin tämän ongelman ratkaisuun olisi hyvä suunnata reilusti resursseja ja kehitystyötä. Viime vuosina kouluakäymättömyyttä onkin tutkittu paljon ja toimivia tukimuotoja on kehitetty. Opetus- ja kulttuuriministeriössä on meneillään loistava Sitouttavan kouluyhteistyön hanke. Lempäälässä on käytetty poissaoloihin puuttumisen porrasmallia (sivistysjohtaja Nina Lehtisen webinaari-esitys). Kehitystyö jatkuu, siihen on sitouduttu ja hyväksi havaittuja malleja vakiinnutetaan.

Silti edelleen liian usein tulee vastaan nuoria, jotka eivät ole käyneet vuoteen koulussa - eikä heille ole tarjolla aktiivista työskentelyä kouluun pääsemiseksi.

Kouluakäymättömät voidaan kartoitusten tulosten perusteella jakaa neljään ryhmään:

• Pelkojen vuoksi pois jäävät
• Lintsaajat
• Vanhempien takia pois jäävät
• Koulun syrjäyttämät

On tärkeää selvitellä kouluakäymättömyyden syyt huolella, samat tukimuodot eivät hyödytä kaikkia. On myös hyödyllistä yksilökohtaisesti arvioida koulusta pois työntäviä ja kouluun kiinnittäviä tekijöitä ja suunnitella tukea niiden perusteella. Eräs hyvä väline kouluakäymättömyyden syiden ja nuoren oman kokemuksen kartoittamiseksi on ISAP-kyselylomake ja sen pohjalta käytävä yhteinen keskustelu. Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri on julkaissut kaksi loistavaa kirjaa, joissa kouluakäymättömyyttä ja sopivia tukimuotoja käsitellään kattavasti: Kohti koulua - Hemmasittare-malli kouluakäymättömien tukena ja Takaisin kouluun - koulua kouluakäymättömille.

Tietoa siis on ja sopivista tukimuodoistakin on jo paljon ymmärrystä. Miksi koulunkäynnistä syrjäytyneitä nuoria sitten on niin paljon? Kenties ongelman ydin on rakenteellisissa esteissä.

Koulu ei voi tulla kotiin, lastensuojelu ei voi mennä kouluun, hoitotaho katkaisee hoidon, koska nuori ei ole motivoitunut. Koulun resurssi mahdollistaa pari erityisopettajan etäopetustuokiota viikossa - ja nekin loppuvat, kun nuori ei tule linjoille. Oppilashuoltotyöntekijät ovat tehneet linjauksen, että kotikäyntejä ei tehdä. Lastensuojelusta kerrotaan, että kun kyseessä on koulunkäynnin pulma, he eivät voi auttaa. Ja nuori makaa ahdistuneena peiton alla.

Nuoren kannalta olisi aivan sama, onko välittävä, asioihin huolella ja intensiivisesti tarttuva aikuinen opettaja, psykologi vai perhetyöntekijä. Kunhan olisi ymmärrystä ja lempeyttä - ja sitkeyttä jutella muutamana päivänä oven toiselta puolelta vastausta saamatta.

Ruotsissa on toteutettu hyvin tuloksin Hemmasittare-kuntoutustyötä kouluakäymättömille nuorille. Työskentelyssä kuntoutustyöpari tapaa nuorta ja perhettä säännöllisesti ja pitkäaikaisesti sekä yhdessä verkoston kanssa suunnittelee tukea, jonka avulla kouluun tuleminen mahdollistuisi. Tämä työskentely tapahtuu ensisijaisesti kotona - koska siellä nämä lapset ovat, hemmasittare, kotona istujat.

Kuka tällaista voisi Suomessa tehdä? Kenellä on aikaa, millä organisaatiolla tähän on työntekijäresurssia? Ja ennen kaikkea: kuka tämän muka maksaa?

Pysähdytäänpä miettimään. Syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle arvioiden mukaan noin miljoona euroa. Huostaanotto ja nuoren sijoittaminen lastensuojelulaitokseen maksaa yli 100 000 euroa vuodessa. Mielenterveyshäiriöiden kroonistuminen aiheuttaa pitkäaikaisia psyykkisten ja fyysisten sairauksien hoitokuluja. Rahalla ei mitata sitä tuskaa, mitä syrjäytyminen aiheuttaa nuorelle ja hänen läheisilleen.

Olisiko mahdollista päästä keinotekoisen tiukoista hallinnollisista rajoista kohti yhteistä tavoitetta? Mahdollistettaisiin intensiivinen ammattilaistyö, maksettaisiin yhdessä. Näytettäisiin nuorelle ja perheelle, että kyllä meillä on aikaa ja varaa yrittää. Jutellaan vaan oven läpi ensimmäiset pari viikkoa, ehkä ensi kuussa jo käydään yhdessä postilaatikolla. Opetusta ja tukea voi järjestellä lukemattomin eri tavoin. Tärkeintä on vahvistaa nuoren omaa kokemusta siitä, että hän pystyy, osaa ja oppii. Että hänellä on meille muille merkitystä. Että hänen asiansa kuuluu meille kaikille.

Kirjoittaja on Valolan psykologi Elina Vierimaa, joka on Oppimis- ja ohjauskeskus Valterissa työskennellessään kohdannut lukuisia kouluakäymättömiä oppilaita sekä onnekseen myös lukuisia ysiluokan hymyillen päättäneitä ex-kouluakäymättömiä.